Taaton maa ja maammon kieli

Heti kun vuokranantajieni Sarin ja Lenin ystävät kuulivat, että olin tullut kaupunkiin, he halusivat järjestää minulle ”Tervetuloa Khanomiin” -juhlan. Ajoimme ystäväperheen kotiin. Saapuessamme paikalle isäntä istui terassilla seitsemän kylänmiehen kanssa ja perheen rouva hääri keittiössä laittamassa ruokaa. Istuimme terassille ja heti paljastui, ettei yhteistä kieltä löytynyt. Siinä sitten parisen tuntia miesten kanssa lähinnä hymisteltiin. Kohtaaminen oli outoudessaan kiusallinen, mutta se viimeistään opetti minulle, miten tärkeää puhuminen on minulle vuorovaikutuksessa. 

En ole ”en mistään kotoisin”, vaan syvästi suomalainen nainen erityisesti nyt täällä Thaimaassa.

Tämä maa on kaivanut minusta esiin uteliaan ja hiljaisen ihmettelijän, jota myös yhtä uteliaana –mutta ei aina niin hiljaisena- ihmetellään takaisin. Kansan kulttuuriin näet kuulunee nauraa iloisesti päin naamaa erilaisuudelle, kysellä normaalina small talkina ikää ja kommentoida kokoa.

Tiedän kohtaamisissa edustavani isompaa ihmisryhmää kuin vain itseäni.

Radiotoimittajana olen alkanut yleistää, että koko elämä on yhtä suurta suoraa lähetystä. Kaikki mitä ikinä sanot (olet, teet, jätät tekemättä…) jättää kuulijaan mielikuvan sanojasta. Täällä kuva minusta, länsimaalaisesta valkoihoisesta koulutetusta naisesta, ei perustu puhumiseen vaan joudun edustamaan itseäni (ja ryhmääni) toisin keinoin. Mitä jää persoonasta jäljelle kun sanat viedään? En ole sitä mitä sanon olevani, vaan se mikä/miten olen.

Ihmiset ovat enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Kaikki tahtoo rakastaa, kaikki tarvitsevat yksinkertaisuudessaan niin samankaltaisia asioita, toivovat samanlaista kohtelua. Hymy, hyvä tahto ja ystävällisyys välittyvät ilman sanojakin. ”Joka tahtoo sinulle hyvää, hänet sinä tunnistat hänen keveistä käsistään,” kirjoittaa Tommy Taberman. Aina kannattaisi olla enemmän kiinnostunut muista kuin itsestään.

On ihanaa olla kerrankin hiljaa, tarkkailla ja oppia. On mukavaa jutustella muutamalla sanalla säistä. On rentoa olla vaan ja hymyllään kertoa, että näin on hyvä. Mutta huomaan jo kaipaavani keskusteluja ystävieni kanssa; keskusteluja, joissa ilmaistaan, tunnetaan, pohditaan, nauraa räkätetään tai itkeä tihrustetaan jakamisen kokemuksessa. Näitä keskusteluja voi käydä vain äidinkielellä. Keskusteluja, joista ei hyvässä mielessä palaa entiselleen, koska ne ovat koskettaneet niin syvältä, että olen muuttunut.

Minun suosikkini isänmaallisista lauluista on Kotimaani ompi Suomi. Laulun viimeisen säkeistön sanoista kaipaan juuri nyt täällä Thaimaan +30 asteen lämmössä enemmän maammon kieltä, kuin taaton maata:



Siellä synnyin, sinne mieli
palaa mailta maailman.
Taaton maa ja maammon kieli
kuinka teitä rakastan.